B1. Henkilökuva Akvaarion valo -novellin kertojasta

Akvaarion valo (1983) on Leena Krohnin novelli, joka ilmestyi teoksessa Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia. Novelli rakentuu pitkälti miljöökuvauksien ja motiivien varaan. Se jättää runsaasti tilaa tulkinnoille, koska henkilöhahmoista ei anneta tarkkoja tietoja.

       Novellin kertojana toimii minäkertoja. Luonteeltaan kertoja on syvällinen ja pohdiskeleva. Tämä välittyy parhaiten yksityiskohtaisesta miljöökuvauksesta ja tulevaisuuden maalailusta. Kertojan sivistyneisyyteen viittaa novellin alku, jossa hän pohtii talon ulkonäköä ja sanoo sen havaintojensa perusteella muistuttavan kääpiökokoista katedraalia.

       Kertojalle ei pystytä määrittelemään tarkkaa ikää. Selvää kuitenkin on, että hän on ohittanut lapsuusiän. Illalla ystävän kanssa ulkona kuljeskeleminen, yhteisen lomamatkan ja suhteen suunnitteleminen sekä talonvahdin tehtävän hoitaminen määrittävät kertojan iäksi jotain viidentoista ja kolmenkymmenen väliltä.

         Kertojan sukupuoli ei tule ilmi, mutta novelli antaa vihjeitä siitä, että kertojana olisi poika. Kertojan miete "Mikään ei sinä iltana ollut tavallista. Millä sulokkuudella otus liikkui, sillä oli kuultava, liehuva pyrstö, kullankimalteinen huntu, joka hulmahteli hitaasti ja taidokkaasti kuin kala olisi ollut tanssijatar" viittaa siihen, miten yhteinen hetki ystävän kanssa tekee tavallisestakin epätavallista. Kertoja romantisoi kalan liikehdintää ja ulkomuotoa, koska näkee kalassa heijastuksen ystävästään. Nämä kuvailut antavat olettaa, että ystävä on tyttö. 

       Kertojan ihmissuhteista saadaan pieniä tiedon murusia. Kertojan suhde novellissa mainittuun ystävään on ainakin novellin kertojan suunnalta lämmintunteinen. Novellin tilanneasettelu saa aikaan olettamuksen siitä, että henkilöt olisivat vastakkaista sukupuolta. Tämän valossa kertojan kommentti "olisin tahtonut lähteä minne tahansa hänen kanssaan" ilmentää kaipuuta ja toiveiden elättelyä mahdollisesta parisuhteesta.       

       Mainittu ystävä tuntuu myös olevan hyvin tärkeä kertojan elämässä, koska kun ystävä alkaa vihjailla yhteisen matkan peruuntumisesta maalailee kertoja kuvaa pöydästä, jolle on katettu yksinäisten viikonpäivien tyhjät lautaset. Kertojalla ei siis ole muita ystäviä, ja kaikki elämä olisi yksinäistä ilman ystävää.

       Kertojan katsellessa kultakalaa ja ajatellessa "Sinä et tunne minua. Jos tuntisit minut, jos tietäisit, kuka minä oikeastaan olen, rakastaisit minua aina", hän osoittaa sanansa ystävälleen, jonka kanssa toivoisi olevansa läheisemmissä väleissä. Kertoja kuvaa ajatustaan hylättyjen lohdutukseksi. Tämä ilmentää miten kertoja tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. Toisaalta hän tuntee itsensä ja luo itsestään positiivisen kuvan, jonka kuitenkin kätkee kuoreensa hylätyksi tulemisen pelossa.

A4. Puhuja ja hänen elämäntilanteessa runossa Ei

Maija Vilkkumaan runo Ei (2003) käsittelee nuoren itsenäistymistä ja vapauden kahlitsemista sekä eräänlaista äiti-tytär-suhdetta. Runo koostuu kahdeksasta säkeistöstä. Viisi säkeistöä sitoutuvat etenevään tarinaan, ja kolme säkeistöä ovat toistuvia kertosäkeistöjä. Kahdessa ensimmäisessä kertovassa säkeistössä puhujana on tytär, mutta kolmeen viimeiseen kertovaan säkeistöön siirryttäessä puhuja vaihtuu enemmän ulkopuoliseksi.
          Runon puhuja käyttäytyy pidättyväisesti äitiään kohtaan. Ensimmäisestä säkeistöstä käy ilmi, miten tytär toivoo ihmeen tapahtuvan ja äidin muuttavan mielensä ilman taistelua vapauksista. Hän ymmärtää huolen, jota äiti kantaa, mutta haluaisi ohjata itse omaa elämäänsä. Äidin mukaan sisko on kadonnut vaaralliseen maailmaan, ja siksi hän ei tahdo päästää irti toisesta tyttärestään.
          Kertosäkeistössä toistuva säe "mä sanon viimeisen sanani ja se on ei" ei saa selkeää puhujaa. Toisaalta säe voi olla äidin viimeinen painava sana tyttären rajoitetusta vapaudesta, mutta toisaalta säe voi olla tyttären kumoamisreaktio äidin puheille sisaren vieneestä maailmasta ja vapauden kahlitsemisesta.
          Samalla sosiaalinen paine varjostaa runon puhujan elämää. Kun yliluonnolliset tahot eivät kykene auttamaan tytärtä ulos tilanteesta, muuttuvat hänen suostuttelukeinonsa kohteliaaseen vetoamiseen. Säkeet "Mä haluaisin kun jokainen muu menee" ja "mutta kurjaa on jos ulkopuoliseksi jää" ilmentävät puhujan tarvetta kuulua ryhmään. Puhuja tahtoo tulla hyväksytyksi ja kaipaa vapautta tehdä päätöksiä omasta elämästään.
          Ajan kuluessa tytär kokee itsensä kahlituksi kotiinsa. Hänen turhautumisensa äidin rajoittavaa käytöstä kohtaan kasvaa ja kaipuu ulkopuoliseen maailmaan voimistuu. Tuntemukset ohjaavat tyttären viimeiseen vaihtoehtoon: pakenemiseen. Tytär jättää vankilaksi muuttuneen kotinsa ja tupakan kanssa sohvalle nukahtaneen äitinsä viimeisen kerran.
          Runon lopussa äidin ja tyttären kohtalot sinetöityvät. Äiti on jäänyt vangiksi tulen keskelle, mistä kukaan ei enää kuule hänen huutojaan. Tyttären sanotaan olevan kaukana kotoa ja lähellä kuuta. Hän on saavuttanut tavoittelemansa vapauden.