B1. Henkilökuva Akvaarion valo -novellin kertojasta

Akvaarion valo (1983) on Leena Krohnin novelli, joka ilmestyi teoksessa Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia. Novelli rakentuu pitkälti miljöökuvauksien ja motiivien varaan. Se jättää runsaasti tilaa tulkinnoille, koska henkilöhahmoista ei anneta tarkkoja tietoja.

       Novellin kertojana toimii minäkertoja. Luonteeltaan kertoja on syvällinen ja pohdiskeleva. Tämä välittyy parhaiten yksityiskohtaisesta miljöökuvauksesta ja tulevaisuuden maalailusta. Kertojan sivistyneisyyteen viittaa novellin alku, jossa hän pohtii talon ulkonäköä ja sanoo sen havaintojensa perusteella muistuttavan kääpiökokoista katedraalia.

       Kertojalle ei pystytä määrittelemään tarkkaa ikää. Selvää kuitenkin on, että hän on ohittanut lapsuusiän. Illalla ystävän kanssa ulkona kuljeskeleminen, yhteisen lomamatkan ja suhteen suunnitteleminen sekä talonvahdin tehtävän hoitaminen määrittävät kertojan iäksi jotain viidentoista ja kolmenkymmenen väliltä.

         Kertojan sukupuoli ei tule ilmi, mutta novelli antaa vihjeitä siitä, että kertojana olisi poika. Kertojan miete "Mikään ei sinä iltana ollut tavallista. Millä sulokkuudella otus liikkui, sillä oli kuultava, liehuva pyrstö, kullankimalteinen huntu, joka hulmahteli hitaasti ja taidokkaasti kuin kala olisi ollut tanssijatar" viittaa siihen, miten yhteinen hetki ystävän kanssa tekee tavallisestakin epätavallista. Kertoja romantisoi kalan liikehdintää ja ulkomuotoa, koska näkee kalassa heijastuksen ystävästään. Nämä kuvailut antavat olettaa, että ystävä on tyttö. 

       Kertojan ihmissuhteista saadaan pieniä tiedon murusia. Kertojan suhde novellissa mainittuun ystävään on ainakin novellin kertojan suunnalta lämmintunteinen. Novellin tilanneasettelu saa aikaan olettamuksen siitä, että henkilöt olisivat vastakkaista sukupuolta. Tämän valossa kertojan kommentti "olisin tahtonut lähteä minne tahansa hänen kanssaan" ilmentää kaipuuta ja toiveiden elättelyä mahdollisesta parisuhteesta.       

       Mainittu ystävä tuntuu myös olevan hyvin tärkeä kertojan elämässä, koska kun ystävä alkaa vihjailla yhteisen matkan peruuntumisesta maalailee kertoja kuvaa pöydästä, jolle on katettu yksinäisten viikonpäivien tyhjät lautaset. Kertojalla ei siis ole muita ystäviä, ja kaikki elämä olisi yksinäistä ilman ystävää.

       Kertojan katsellessa kultakalaa ja ajatellessa "Sinä et tunne minua. Jos tuntisit minut, jos tietäisit, kuka minä oikeastaan olen, rakastaisit minua aina", hän osoittaa sanansa ystävälleen, jonka kanssa toivoisi olevansa läheisemmissä väleissä. Kertoja kuvaa ajatustaan hylättyjen lohdutukseksi. Tämä ilmentää miten kertoja tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. Toisaalta hän tuntee itsensä ja luo itsestään positiivisen kuvan, jonka kuitenkin kätkee kuoreensa hylätyksi tulemisen pelossa.